KANSAN JÄÄNNÖS
Jokaisessa sukupolvessa on jäännös, joka juoksee Jeesusta kohti innokkaana ja ylistävänä. Uskon, että samarialainen spitaalinen juoksi takaisin Jeesuksen luokse, koska häntä eivät sitoneet säännöt eivätkä kaavat (ks. Luuk. 7:22- 29). Hänen ei tarvinnut ”oppia pois” niistä kaikista. Muut yhdeksän oli näet kasvatettu puhdasoppisiksi. Heidän mielensä oli harjoitettu lapsuudesta asti kaavoihin ja seremonioihin. Heitä sitoivat sen lisäksi perinteet. Kun samarialainen näki koko uskonnollisen järjestelmän, hän huusi: ”Ei käy!”.
Hän todisti uskonnollisten johtajien ja kirkossakävijöiden valheellisuutta. Hän näki fariseusten ryöstävän leskiä ja ottavan heiltä heidän kotinsa. Hän näki pappien lahjovan ja ottavan vastaan lahjuksia. Hän näki temppelin täynnä rahanvaihtajia, jotka muuttivat Jumalan huoneen varkaiden luolaksi. Hän näki kirjanoppineet tekemässä sääntöjä toisille, vaikka eivät koskaan nostaisi sormeaan noudattaakseen niitä itse.
Hän näki valkeaksi kalkitut julkisivut, teeskennellyt kasvot ja kahden tien kulkijat ja sanoi itsekseen: ”Tässä sokea ohjaa toistaan, mutta siihen en halua ryhtyä. Minä haluan jotakin aitoa.”
Kun hän lähestyi kylää noiden yhdeksän muun kanssa, takaisin pappien, seurakunnan, yhteiskunnan ja hyvän elämän luo, hän pysähtyi ajattelemaan: ”Hetkinen! Muistan, millaista oli omistaa rahaa, arvonantoa, turvallisuutta. Olin surkea! Minun ns. ystäväni hylkäsivät minut, kun ensimmäiset merkit spitaalistani ilmaantuivat. Olin tyhjä, synnillisiin tapoihin sidottu, täynnä vihaa ja katkeruutta. Se oli elävää helvettiä. Miksi minun pitäisi mennä takaisin?”
Sitten jokin hänen sydämessään alkoi palaa: ”Katsokaa minua. Olen puhdas. Jeesus paransi minut. Seurakunta saa odottaa, perheeni ja urani samoin. Minä menen Jeesuksen luokse! Haluan oppia tuntemaan hänet, joka paransi minut!” Hän tuli samaan johtopäätökseen kuin kaikki jäännösihmiset tulevat: ”Ei ole mitään, mitä haluan. Se on turhuutta! Minä menen Jeesuksen luokse ja hänestä tulee minun todellisuuteni.”
Hän todisti uskonnollisten johtajien ja kirkossakävijöiden valheellisuutta. Hän näki fariseusten ryöstävän leskiä ja ottavan heiltä heidän kotinsa. Hän näki pappien lahjovan ja ottavan vastaan lahjuksia. Hän näki temppelin täynnä rahanvaihtajia, jotka muuttivat Jumalan huoneen varkaiden luolaksi. Hän näki kirjanoppineet tekemässä sääntöjä toisille, vaikka eivät koskaan nostaisi sormeaan noudattaakseen niitä itse.
Hän näki valkeaksi kalkitut julkisivut, teeskennellyt kasvot ja kahden tien kulkijat ja sanoi itsekseen: ”Tässä sokea ohjaa toistaan, mutta siihen en halua ryhtyä. Minä haluan jotakin aitoa.”
Kun hän lähestyi kylää noiden yhdeksän muun kanssa, takaisin pappien, seurakunnan, yhteiskunnan ja hyvän elämän luo, hän pysähtyi ajattelemaan: ”Hetkinen! Muistan, millaista oli omistaa rahaa, arvonantoa, turvallisuutta. Olin surkea! Minun ns. ystäväni hylkäsivät minut, kun ensimmäiset merkit spitaalistani ilmaantuivat. Olin tyhjä, synnillisiin tapoihin sidottu, täynnä vihaa ja katkeruutta. Se oli elävää helvettiä. Miksi minun pitäisi mennä takaisin?”
Sitten jokin hänen sydämessään alkoi palaa: ”Katsokaa minua. Olen puhdas. Jeesus paransi minut. Seurakunta saa odottaa, perheeni ja urani samoin. Minä menen Jeesuksen luokse! Haluan oppia tuntemaan hänet, joka paransi minut!” Hän tuli samaan johtopäätökseen kuin kaikki jäännösihmiset tulevat: ”Ei ole mitään, mitä haluan. Se on turhuutta! Minä menen Jeesuksen luokse ja hänestä tulee minun todellisuuteni.”